Aloitin eilen kirjoittamaan ensimmäistä lukua ensimmäisestä teoksestani. Kirjoitin monta riviä ja nukkumaan mennessä olin sitä mieltä, että jokainen sana oli epätäydellinen, jokainen lause ja virike tuntui ontolta ja elottomalta. Niinpä herätessäni pyyhin tektini ja kirjoitin yhden lauseen. Tallensin ja suljin. Kun avasin kirjoituksen hiukan myöhemmin uudestaan, pyyhin lauseen ja kirjoitin kolme uutta lausetta. Lukiessani varmaan viidennen kymmenennen kerran kirjoitustani, totesin senkin pelkäksi roskaksi ja poistin. Sain aikaiseksi kolmetoista riviä tekstiä sinneppäin. En täydellistä, mutta tarpeeksi lähelle, että muokkauksen jälkeen voisin olla tyytyväinen aikaan saannokseeni. Nyt minun täytyy vain jatkaa siitä mihin jäin ja vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja muokata vasta sitten, kun käsissäni on lähes valmis luku tai kun muut luvut on kirjoitettu. Jos vain maltan antaa olla, luultavasti en. Voi olla, että huomen aamuna olenkin keksinyt toisenlaisen tavan lähestyä ja kirjoitankin sen ja näin kävisi jokaisena aamuna. Sadantena aamuna huomaisin, että minulla on vain 50 riviä tekstiä, eikä valmista ollenkaan. Sitten minä turhaantuisin, lopettaisin kirjoittamisen ja toteaisin, ettei minusta ole kirjailijaksi. Minun kirjoittamiseni kirous on viilata lauseita heti niiden syntymänsä jälkeen, niin, että kymmenien rivien jälkeen työtä on montatuntia takana, koska en osaa antaa sormieni vain kulkea näppäimillä ajatusteni perässä ja olla lukematta tekstiäni, ennenkuin se on valmis ja hiomaan sitä sitten.

Siispä, minä lupaan itselleni, että en hio mitään, mikä ei lähentele valmista. Kirjoitan sen surkean tekstin, johon en ole tyytyväinen ja vasta sitten hyökkään sen kimppuun ja kirjoitan uudestaan kaiken.