Mikään ei ole niin raastavaa, kuin palava halu istua teoksensa ääreen silloin, kun mahdollisuuttaa siihen ei ole. Minun piti tänään kirjoittaa ensimmäinen luku, olosuhteiden pakosta en päässyt, joten tyydyin piirtämään sen minkä pystyin, mutta en siihenkään ollut kovin tyytyväinen. Oikeastaan en ollenkaan. Jostain syystä, en voi kirjoittaa ellen saa piirrettyä itselleni karttaa paikoista, joissa seikkailen mielikuvituksessani. Tämä siksi, että kirja pysyisi johdonmukaisena eikä itä yhtä'äkkiä siirtyisi etelään kesken tarinan. Olisipa mukava tietää millä tavoin kirjailijat kartoittavat, minä se en ilmeisemmin osaa ja se on - Kamalaa!!!

Yhtä hirveää on se, että kun olet päässyt kirjoittamisen pariin, paras draivi on päällä...perhe ei voikkaan elää ilman sinua. Ei, yksi tunti on liikaa silloin, kun se olisi välttämätöntä. Mies ei ymmärrä miksi en voi kirjoittaa myöhemmin, vaikka yöllä ja miten niin se inspiraatio on niin tärkeä? Eikö sitä voi vaan kytkeä napista päälle ja pois? Mies ei ymmärrä miten en voi tuosta vain sylkäistä sisuksistani kirjaa, eikä oikein tajua mitä on se luomisen tuska. En olettakkaan hänen tajuavan, en edes sitä, että kirjoittaminen on tuskaa myös siksi, kun sitä ei saa rauhassa tehdä. Erään kerran minä raivostuin, kun mies ei kauniista pyynnöistäni huolimatta voinut jättää minua hetkeksi rauhaan. Ei, hänellä ei ollut asiaa ja kyllä, hän halusi seuraa nyt juuri. Muutamia kertoja pyysin kauniisti ja selitin miksi en halua hänen häiritsevän. Jokaisena kertana hän kertoi ymmärtävänsä ja sen viidennen jälkeen minä sihisin hänelle raivoissani ja käskin pysymään POISSA. Tiedättekö, minäkään en osaa antaa miehelleni työskentely rauhaa, joten en ole sen parempi ihmisenä.

Nyt minä palaan sen piirustamisen pariin ja toivon, että san aikaiseksi jälkeä, joka tyydyttää...eihän tässä taulua kuitenkaan olla tekemässä vaan sutattua karttaa, että tiedän itsekkin, missä päin maailmaa kuljeksin.