Kirjoitusprojektini on tehnyt unistani levottomia. Seikkailen paikoissa, joita ei ole olemassakaan, törmään hirviöihin, kuninkaisiin ja keijuihin. Kiipeilen vuorien rinteillä tai seikkailen synkissä metsissä. Kuulun heimoihin, jotka ovat noiduttuja tai vaeltelen palatsien käytävillä ylväinä. Mikä voisi olla rikkaampaa, kuin mielikuvitus, jonka turvin maailma ei ole niin yksitoikkoinen vaan täynä taikaa. Kun vain saisin sen taian kirjoituksiinikin tartutettua. Olen jälleen pyyhkinyt kirjoituksiani ja kirjoittanut uudestaan kaiken, vaikka lupasin etten niin tee. Viimeyönä jälleen löysin uuden lähestymistavan, mutta päätin jättää sen kuitenkin. En pääse koskaan eteenpäin, jos jään jumiin viidennenkymmenennen rivin kohdille. Olen saanut taas tekstiä aikaan, mutta en ole tyytyväinen. Tiedän kuitenkin, että paremmat mahdollisuudet tekstilläni on, jos kirjoitan sen ensin ja vasta sitten uusiksi, kun tiedän miten se alkaa. Lähipiirini, jolle olen kertonut ideaani, ovat olleet syvästi järkyttyneitä, että kirjoitan jotain niin raakaa. Kirjojen pitäisi olla kauniita, mutta kuka jaksaa lappaa pelkkää siirappia tölkkikaupalla suuhunsa? En ainakaan minä.

Olen päättänyt tehdä kaiken päinvastoin. Mitään en inhoa niin paljon, kuin kirjaa, jonka saadessa käsiini, tiedän miten se loppuu. Se vie löytämisen ilon, hyvältäkin kirjalta.