Näin yöllä unta, jonka merkityksen liitin heti kirjoittamiseen. En tiedä miksi, enkä edes tiedä onko tulkintani oikea. Lohdullinen se on silti. Ja omalla tavllaan se kuvastaisi hyvin omaa prosessiani kirjoittamisessa, yhtähyvin se saattaa myös kuvata synnytyspelkoani sekä vauvakuumetta, jota en tunnusta potevani.

Makaan sairaalaan pedillä. Kaksi kätilöä hääri jalkojeni puolella. Lapsi on tulossa ulos. He näkevät päälaen ja pyytävät ponnistamaan. Pakokauhu saa minusta otteen, en halua, se tekee kipeää. Tunnen miten lantioni antaa periksi lapsen sujahtaessa ulos sisuksistani. Polttava tuska loppuu kuin seinään. Hetken minä ihmettelen ihmislasta vierelläni, poikaa. Hän ei huuda syntymisen tuskaa vaan nukkuu levollisesti käsivarsillani, kuin olisi väsynyt matkaan kohdustani maailmaan. Koetus ei ole suinkaan viellä ohi. Olen harmistunut ja peloissani. Minun pitää synnyttää viellä yksi lapsi, joka liikahtelee laiskasti sisälläni. Synnytys supistukset ovat vain hävinneet. En tunne mitään poltetta, lihakseni eivät kouristu työntääkseen lasta ulos. Olen huolissani ja peloissani. Pelkään, ettei lapsella ole aikomustakaan tulla sisältäni ulos. Kätilöt ovat hämillään. He rauhoittelevat minua, pyytävät odottamaan, mutta päivittelevät samalla sitä, ettei minusta vuoda verta. He eivät käsitä sitä, sen ei pitäisi olla mahdollista. Nousen sängystä ylös, ajattelen, että seisoessani painovoima auttaa lasta ja ehkä supistukseni käynnistyvät uudestaan. Lapsi vedet ovat jo tulleet ja suuri mahani on kuin ilmapallo, josta ilmat ovat vähitellen tyhjentyneet. Se on kurttuinen ja nahka roikkuu epämiellyttävästi. Tunnen lapsen raajat vatsani läpi, sen miten hän liikahtalee käteni alla. Nyt kun lapsivesi ei ole vaimentamassa liikkeitä, tuntuu kuin sisälmykseni vaihtaisivat paikkaa lapsen liikkeiden mukaan. Tunne saa oksennuksen nousemaan kurkkuun ja minut haluamaan lapsen palavasti ulos. Olen varma, että lapsi kuolee, jos en saa häntä ulos nopeasti. Anelen kätilöitä tekemään jotain, jotain jolla synnytyksen saisi taas käyntiin. Mutta he haluavat vain odottaa. Kävelen levotonta ympyrää huoneessa ja rukoilen kroppaani toimimaan yhteistyössä kanssani, mutta supistuksia ei kuulu. Minulle iskee vessa hätä. Sanon ronskisti kätilölle, että minua paskattaa. En jaksa hiennostella tai olla korrekti. Minä en välitä vaikka järkyttäisinkin karkealla kielenkäytölläni kätilöä. Kätilö epäilee, että tunne johtuu ponnistuksen tarpeesta, minäkin epäilen, mutta en ole varma. Pyydän kätilö auttamaan minut sängylle, mutta hän ei kerkeä. Rukoilen ja anelen ja lopulta uhkaan ulostavani suoraan lattialle, mikäli hän ei suostuisi pyyntööni. Lopulta kätilö auttaa minut sängylle ja kehoittaa ponnistamaan. Ponnistan, mutta lapsen sijasta kätilö saakin vastaan kaasupilven. Häpeissäni pyytelen kätilölta anteeksi, kun hän katsoo minuun närkästyneenä. Tiedän mitä hän ajattelee, sen näkee tympääntyneestä katseesta. "Kyllä sinun jo pitäisi viidennellä kerralla tietää onko ulos tulossa lapsi vai kärsitkö kaasuvaivoista!" Mutta kätilö ei sano sitä ääneen. Minun tekisi mieli selittää ja kysyä, eikö tämä ole heille kuitenkin jokapäiväistä, normaalia, että ulos tulee muutakin kuin lapsi? Nousen häpeissäni sängystä ylös ja toivon, että nyt supistukset alkaisivat tekemään työtä ja työntämään lasta ulos. Sitten tunnen, miten pieni pää pyörii sisälläni poraten tietään ulos kohdustani, mutta liian ylhäällä. Parhadan kätilölle pnaiikissa lapsen haluavan ulos, mutta olevansa aivan väärässä paikkaa. Liian ylhäällä ja liian sivulla. Kätilö katselee hätääni tympääntyneenä, hän ei halua auttaa, olen liian vaikea synnyttäjä, synnyttäjä joka ei osaa synnyttää. Varovasti painan pinetä päätä ja yritän ohjata sen oikeaan kohtaan, peläten samalla, että vahingoitan lastani. Kätilö ei ole kuulevinaankaan avunpyyntöjäni vaan katselee vierestä kyllästyneenä. Hän antaa minun itse vaistonvaraisesti auttaa lapsen ulos, välittämättä siitä, teenkö oikein vain väärin. Ei häntä huoleta saanko lapseni elossa ulos vai en. Hänelle se on sama, kunhan hän vain pääsee minusta eroon. Lopulta tunnen miten lapsi solahtaa oikeaan kohtaan ja kerkeän huudahtaa lapsen tulovan ulos, kun pieni ihminen mätkähtää maahan, ohi kätilön ojentuneiden käsien. Pieni hento tyttö on syntynyt. Olen helpottunut, hän on elossa, vahingoittumaton.

Hassu uni, jota olen tänään tutkiskellut päätäni pudistaen ja nauraen. Tulkintani unest on ollut seuraavan lainen: Unen ensimmäinen lapsi, poika, kuvaa ensimmäistä kirjoitelmaani, joka on hyvässä vauhdissa. Pulska ja hyvin voiva. Kirjoituksen syntymään kuuluu kipuja ja ponnistelua, mutta saan sen ulos itsestäni ilman vakavimpia ongelmia. Toinen lapsi, hento tyttö, hänen ulos saamisensa on vaikeampaa. Törmään esteisiin, joiden yli tuntuu mahdottomalta mennä, mutta jotka saan selvitettyä. Tekeleeni on kuitenkin heiveröisempi, kuin isoveljensä, mutta kauniimpi myös. Ja minun itseni on ratkaistava ongelma tämän toisen syntymisen suhteen. Se saa minut raivon valtaan, kun yritän löytää ratkaisuja muilta, joilla niitä ei luonnollisestikkaan ole antaa.

Voisin ruveta unien lukijaksi, jos olisin varma, että tulkintani osuisi oikeaan. Muistuttakoon tämä uni tässä minua siitä, etä mikään ei synny kivutta ja että jokainen synnytys on erinlainen.