Tälläisinä päivinä mietin, miten muut perheelliset pystyvät kirjoittamaan, olemaan kotona ja säilyttämään ne viimeisetkin järjenrippeet, joita jälkikasvu niin tunnollisesti koettelee? Kun keskimmäinen kieppuu pitkin olohuonetta ja sadaskaan kerta sanomisia ei tuota tulosta. Paitaa ei vain näy päällä, se pyörii jossain jaloissa, kun tyttö on keiju, maailman mestari ja esittelee taitojaan. Kiire on suhteellista, oikeastaan sitä ei ole edes olemassa, ei keskimmäiselle. Hän tunkee irronnutta leikkiauton rengasta suuhunsa, vaikka kaikki lastenhoito opukset väitävät, että se jakso elämästä on auttamattomattomasti ohi. Ei vaan meillä. Kun harjaan esikoisen hiuksia, kerkeää nuorin maalaamaan tyhjälle valkoiselle kankaalle (siis seinälle) oman taideteoksensa. Kun äkkään tämän on jo auttamattomasti myöhäistä. Seinä on täynnä iloisenpunaista sotkua. Minä en jaksa hymyillä, en, kun pojan päässä on itseilmaisun tuotoksena punaista viirua ja ympyrää. Saippua ja vesi ei tuota tulosta, ihmettelen, miten seinästä se lähti vain pyyhkäisyllä. Minä rukoilen mielessäni, että joku, joku joka lukee työhakemukseni, tulee siihen tulokseen, että olen juuri oikea työntekijä heille. Kahdeksasta neljään ja liksa säännöllisesti tilille. Ei haihattelua eikä haaveilua, eikä hullua härdelliä neljänseinän sisällä, puoleen tuntiin puristettuna. Myöhemmin illalla olen jo muuttanut mieleni, niinkuin useasti ennen. Töillä ei ole kiirettä ja rahakin on vaan helpote, eikä harmnaat hapsetkaan ole maailman loppu. Ne kertovat vain rakkaudesta, lapsiin. Mutta nyt viellä olen valmis pakenemaan kahdeksasta neljään.