Kiinnitän huomion ensin naisen vihreään T-paitaan. Pakkasta on varmaan kymmenen, ellei enemmänkin. Nainen kieppuu miehen ympärillä ja he vaikuttavat rakastavaisilta, sellaisilta, jotka eivät malta pitää käsiään erossa toisistaan. Jokin kuitenkin kiinnittää huomion, laittaa katsomaan tarkemmin. Lähestyessäni naista huomaan, mikä on enemmän vialla. Naisella ei ole kenkiä, farkut loppuvat paljaisiin jalkoihin, jotka ovat mustuneet jalkapohjista. Henkäisen syvään ja tunnen miten kylmä kouraisee sisältä. Naisella on pakko olla kylmä, järkyttävän kylmä. Silti nainen pyörii miehen ympärillä, tarttuu tätä käsipuolesta kiinni ja yrittää puhua. Mies tönii naista poispäin, tyrkkii kauemmaksi tylsistyneen näköisenä. Mies on menossa metroon, mutta nainen seuraa, eikä usko vaikka mies yrittää vältellä. Välillä nainen pyyhkii kyyneleitä poskiltaan ja tarttuu taas miehen käteen anovasti. Tekee pahaa katsoa. Lapset tuijottavat silmät pyöreinä vähäpukeista naista ja tämän miestä. Minä ihmettelen, etteivät vartiat ole tulleet paikalle tarkistamaan, eikö heidän pitäisi? Rullaportaissa sanon lapsille, etteivät he koskaan saa ottaa itselleen miestä, joka kohtelee heitä samoin tavoin, ei ikinä! Lapset tahtovat tietää millä tavoin ja kysyvät miten mies kohtelee naista? He ehkä ihmettelevät, miksi naisella ei ole kenkiä ja takkia, mutta eivät ymmärrä, että siinä voisi olla jotain enemmän, jotain joka on miehestä lähtöisin. Kun pääsemme metroasemalta, sytytän tupakan ja jään odottamaan. Tiedän, että pariskunta tulee kohta perässä. Lapset viilettävät jo pidemmällä, he ovat unohtaneet naisen. Kuulen miten he ärsyttävät toisiaan ja nauravat, juostessaan kilpaa toisiaan karkuun. Sitten pariskunta tulee, mies kävelee ripeästi eteenpäin ja nainen tulee perässä. Hetkeksi katseemme kohtaavat. Huomaan naisen laikuttuneen posken, aivan kuin siihen olisi lyöty. Tahtoisin sanoa jotain, mutta ainut mitä saan sanottua, on "voi ei" ja sekin tulee suustani susrullisen alistuneesti. Jään katsomaan, miten nainen kävelee paljoin jaloin jäisellä asfaltilla. Hetken mietin, että juoksen perään ja annan kenkäni sekä takkini naiselle, en kuitenkaan juokse vaan suuntaan kotiin. Kun olen saanut pojan päiväunille soitan miehelle ja kerron, miten onnellinen olen siitä, että juuri hän on minun mieheni.

Toivottavasti naisella on tänään kaikki hyvin. Toivottavasti hän ymmärtää, että tuollaisen miehen vuoksi ei kannata uhrata yhtään vuotta elämästään. Toivottavasti hän ymmärtää, että paljon arvokkaampi ja ansaitsee kauniimpaa, kuin nöyryytyksen metroasemalla ja keuhkokuumeen. Yksin kukaan ei voi pitää parisuhdetta yllä. Yhden ihmisen rakkaus ei riitä, siihen tarvitaan kaksi.

Täytyy sanoa, että lapset osaavat kyllä myös antaa paljon. Eniten ehkä perspektiiviä maailmaan. Näin aamusta, kun olen saanut pohtia maailman ihmeitä viisivuotiaan tyttöni kanssa, en osaa kuin olla kiitollinen. Hän on fiksu likka. Luultavasti hänestä tulee isona ydinfyysikko tai sitten sirkuksen strapetsitaiteilija. Kyse ei ole siitä mihin älli riittää, uskon, että hänellä se riittää vaikka mihin, vaan siitä, mikä tekee hänet onnelliseksi. Luulen, että se on sirkus.

Tyttö on siis viiden. Hän on opetellut itse lukemaan ja kirjoittamaan ja nyt hän haluaisi oppia kertotaulun. Hänen tiedonhalunsa on kyltymätön. Tänään seurasimme rullaportaiden kulkua, pohtien miten ne ovat tehty ja mikä saa portaat ylhäällä menemään mataliksi ja tasaiseksi "matoksi". Hän saattaa kysyä mistä ihmiset on tehty tai talot. Kerran hän kysyi minulta, mitä tapahtuu aivosoluille sitten, kun ne ovat kulkeneet kropan läpi hakien tietoa ja tulevat takaisin aivoihin. Tai sitten hän sattaa vain todeta "Jos ihminen kuolee, mutta häntä rakastaa, niin silloin se ihminen on aina vierellä, vaikka olisikin kuollut." Tyttö on myös sitä mieltä, että kun hänen siskonsa saa lapsia, minä kuolen vanhuuteen ja siskosta tulee sitten hänen äiti. Ja kun minusta tulee todella vanha tulee viisi vuotiaasta minun äiti ja minä muutun lapseksi.

Olen joutunut pohtimaan hänen kanssaan enemmän asioita, mitä koulussa on koskaan opetettu. Mistä lumi tulee? Miksi se on valkoista? Kuka on tehnyt voikukat ja koska ne ovat syntyneet maailmaan? Mistä ihmiset ovat ilmestyneet ja mistä kaikista aineista ihmiset on tehty ja miten (ei häntä ei kiinnosta kukat ja mehiläiset vaan se, mitä solut tekevät ja miten se on mahdollista). Mistä seinät on tehty tai pöydät ja tuolit. Miten jauhoista, munista ja sokerista voi tulla kakku? Mistä kerma on tehty ja miksi se on valkoista? Voiko kuu tippua taivaalta? Jos minä en olisi syntynyt olsiko hän silti olemassa? Tai puhunko minä totta, kun kerron, että olen ollut lapsi itsekkin? Ja missä hän oli silloin, kun ei ollut viellä syntynyt ja mistä hän tuli maailmaan? Miksi unessa voi tuntea kipua ja mistä unet tulevat? Ovatko ne totta ja jos eivät, niin miksi niissä voi tuntea, haistaa ja maistaa?

Tytölläni on myös valtava mielikuvitus. Hänellä on myös mielikuvitus ystävä, Janne. Todella ärsyttävä pojankoltiainen, jota olen kieltänyt toisinaan vierailemasta meillä, kun tekee vain kepposia. Hän ilmestyi n. 2-vuotta sitten meille. Aluksi olimme huolissamme, kun Janne ilmestyi. Mietimme onko se normaalia ja ymmärtääkö tyttö, ettei Jannea oikeasti ole olemassakaan. Ettei hän voi kertoa Jannen syöneen kaikkia pipareita salaa, jos hän itse oli niin tehnyt. Jannen äiti tekee herkkua, joka on valmistettu manteleista joiden päällä on ripuliinia. Itsestäni kyseinen herkku kuulostaa kyllä aika kyseenalaiselta. Mutta mitäpä sitä väittämään vastaan, kun en ole maistanutkaan. Samainen tyttö myös tutkii asioita ja saa päähänsä kokeilla mitä erikoisempia asioita. Kerran hän sai sateenvarjon jumiin kurkkuunsa. Tosinaan hän on jäänyt jalastaan tai kädestään kiinni patteriin tai johonkin muuhun yhtä mahdottomaan ja ahtaaseen koloon tahi välikköön. Erään kerran hän oli saanut päänsä ujutettua sängyn lautojen väliin, mutta ei enään pois sieltä.

Hänen kanssaan elämä on siis yhtä etsimistä ja ihmettelemistä. Se on täynnä mörköjä, enkeleitä ja hirviöitä. Näkymättömiä ystäviä, joille täytyy tarjota pullaa ja mehua. Seikkailuja, joiden nimi on elämä ja joissa vain mielikuvitus on rajana. Silti, tyttöni sai minut nauramaan hämmästyksestä, kun kielsin häntä katkaisemasta puun oksaa. Selitin, että puuhun sattuu ja se alkaa itkemään. "No hei äiti, ei puulla ole silmiä, joten ei se voi itkeä! Etkö sä muka tiennyt?"

Tänään olen kuitenkin päässyt katselemaan maailmaa viisivuotiaan silmin, enkä voi käsittää miten eilen olin valmis pakenemaan näin rikasta ja mielenkiintoista maailmaa tylsään työhön. Mistäpä saisin enemmän ideoita ja uusia näkökulmia asioihin, kuin lapsiltani?

Tälläisinä päivinä mietin, miten muut perheelliset pystyvät kirjoittamaan, olemaan kotona ja säilyttämään ne viimeisetkin järjenrippeet, joita jälkikasvu niin tunnollisesti koettelee? Kun keskimmäinen kieppuu pitkin olohuonetta ja sadaskaan kerta sanomisia ei tuota tulosta. Paitaa ei vain näy päällä, se pyörii jossain jaloissa, kun tyttö on keiju, maailman mestari ja esittelee taitojaan. Kiire on suhteellista, oikeastaan sitä ei ole edes olemassa, ei keskimmäiselle. Hän tunkee irronnutta leikkiauton rengasta suuhunsa, vaikka kaikki lastenhoito opukset väitävät, että se jakso elämästä on auttamattomattomasti ohi. Ei vaan meillä. Kun harjaan esikoisen hiuksia, kerkeää nuorin maalaamaan tyhjälle valkoiselle kankaalle (siis seinälle) oman taideteoksensa. Kun äkkään tämän on jo auttamattomasti myöhäistä. Seinä on täynnä iloisenpunaista sotkua. Minä en jaksa hymyillä, en, kun pojan päässä on itseilmaisun tuotoksena punaista viirua ja ympyrää. Saippua ja vesi ei tuota tulosta, ihmettelen, miten seinästä se lähti vain pyyhkäisyllä. Minä rukoilen mielessäni, että joku, joku joka lukee työhakemukseni, tulee siihen tulokseen, että olen juuri oikea työntekijä heille. Kahdeksasta neljään ja liksa säännöllisesti tilille. Ei haihattelua eikä haaveilua, eikä hullua härdelliä neljänseinän sisällä, puoleen tuntiin puristettuna. Myöhemmin illalla olen jo muuttanut mieleni, niinkuin useasti ennen. Töillä ei ole kiirettä ja rahakin on vaan helpote, eikä harmnaat hapsetkaan ole maailman loppu. Ne kertovat vain rakkaudesta, lapsiin. Mutta nyt viellä olen valmis pakenemaan kahdeksasta neljään. 

Kirjoitusprojektini on tehnyt unistani levottomia. Seikkailen paikoissa, joita ei ole olemassakaan, törmään hirviöihin, kuninkaisiin ja keijuihin. Kiipeilen vuorien rinteillä tai seikkailen synkissä metsissä. Kuulun heimoihin, jotka ovat noiduttuja tai vaeltelen palatsien käytävillä ylväinä. Mikä voisi olla rikkaampaa, kuin mielikuvitus, jonka turvin maailma ei ole niin yksitoikkoinen vaan täynä taikaa. Kun vain saisin sen taian kirjoituksiinikin tartutettua. Olen jälleen pyyhkinyt kirjoituksiani ja kirjoittanut uudestaan kaiken, vaikka lupasin etten niin tee. Viimeyönä jälleen löysin uuden lähestymistavan, mutta päätin jättää sen kuitenkin. En pääse koskaan eteenpäin, jos jään jumiin viidennenkymmenennen rivin kohdille. Olen saanut taas tekstiä aikaan, mutta en ole tyytyväinen. Tiedän kuitenkin, että paremmat mahdollisuudet tekstilläni on, jos kirjoitan sen ensin ja vasta sitten uusiksi, kun tiedän miten se alkaa. Lähipiirini, jolle olen kertonut ideaani, ovat olleet syvästi järkyttyneitä, että kirjoitan jotain niin raakaa. Kirjojen pitäisi olla kauniita, mutta kuka jaksaa lappaa pelkkää siirappia tölkkikaupalla suuhunsa? En ainakaan minä.

Olen päättänyt tehdä kaiken päinvastoin. Mitään en inhoa niin paljon, kuin kirjaa, jonka saadessa käsiini, tiedän miten se loppuu. Se vie löytämisen ilon, hyvältäkin kirjalta.

Ei se ole niin helppoa, kirjoittaa. Olen nyt aloittanut ensimmäisen luvun joka ikinen kerta uudestaan, huolimatta siitä, kuinka monta riviä olen tekstiä aikaan saanut. Tuntuu, että jatkuvasti törmää seinään. Miten jatkaa tästä? Miten päästä eteenpäin edellisestä lauseesta? Miksi kaikki kuulostaa niin tyhmältä?

Rasittavaa on myös se, että silloin kun tekisi mieli kirjoittaa saattaa sitä olla niin väsynyt, että ei yksinkertaisesti jaksa. Pää helisee vaan tyhjää, mutta jokin ääni sisällä yrittää potkia projektissa eteenpäin, eikä usko, että ei onnistu. Kärsivällisyys on todellakin koetuksella siinävaiheessa, kun viikkoon ei ole saanut kuin muutaman hassun rivin. Työkirjaan niitä on tullut sitäkin enemmän, mutta ne ovat vaisn hahmottamaan sitä, mitä haluaa sanoa, kertomatta miten se pitäisi tehdä.

Voisin lopettaa sanoihin: Päätä särkee ja nälättää. Ehkä Kebabin jälkeen kaikki näyttää taas valoisammalta.