Toivottavasti naisella on tänään kaikki hyvin. Toivottavasti hän ymmärtää, että tuollaisen miehen vuoksi ei kannata uhrata yhtään vuotta elämästään. Toivottavasti hän ymmärtää, että paljon arvokkaampi ja ansaitsee kauniimpaa, kuin nöyryytyksen metroasemalla ja keuhkokuumeen. Yksin kukaan ei voi pitää parisuhdetta yllä. Yhden ihmisen rakkaus ei riitä, siihen tarvitaan kaksi.

Tyttö on siis viiden. Hän on opetellut itse lukemaan ja kirjoittamaan ja nyt hän haluaisi oppia kertotaulun. Hänen tiedonhalunsa on kyltymätön. Tänään seurasimme rullaportaiden kulkua, pohtien miten ne ovat tehty ja mikä saa portaat ylhäällä menemään mataliksi ja tasaiseksi "matoksi". Hän saattaa kysyä mistä ihmiset on tehty tai talot. Kerran hän kysyi minulta, mitä tapahtuu aivosoluille sitten, kun ne ovat kulkeneet kropan läpi hakien tietoa ja tulevat takaisin aivoihin. Tai sitten hän sattaa vain todeta "Jos ihminen kuolee, mutta häntä rakastaa, niin silloin se ihminen on aina vierellä, vaikka olisikin kuollut." Tyttö on myös sitä mieltä, että kun hänen siskonsa saa lapsia, minä kuolen vanhuuteen ja siskosta tulee sitten hänen äiti. Ja kun minusta tulee todella vanha tulee viisi vuotiaasta minun äiti ja minä muutun lapseksi.

Olen joutunut pohtimaan hänen kanssaan enemmän asioita, mitä koulussa on koskaan opetettu. Mistä lumi tulee? Miksi se on valkoista? Kuka on tehnyt voikukat ja koska ne ovat syntyneet maailmaan? Mistä ihmiset ovat ilmestyneet ja mistä kaikista aineista ihmiset on tehty ja miten (ei häntä ei kiinnosta kukat ja mehiläiset vaan se, mitä solut tekevät ja miten se on mahdollista). Mistä seinät on tehty tai pöydät ja tuolit. Miten jauhoista, munista ja sokerista voi tulla kakku? Mistä kerma on tehty ja miksi se on valkoista? Voiko kuu tippua taivaalta? Jos minä en olisi syntynyt olsiko hän silti olemassa? Tai puhunko minä totta, kun kerron, että olen ollut lapsi itsekkin? Ja missä hän oli silloin, kun ei ollut viellä syntynyt ja mistä hän tuli maailmaan? Miksi unessa voi tuntea kipua ja mistä unet tulevat? Ovatko ne totta ja jos eivät, niin miksi niissä voi tuntea, haistaa ja maistaa?

Tytölläni on myös valtava mielikuvitus. Hänellä on myös mielikuvitus ystävä, Janne. Todella ärsyttävä pojankoltiainen, jota olen kieltänyt toisinaan vierailemasta meillä, kun tekee vain kepposia. Hän ilmestyi n. 2-vuotta sitten meille. Aluksi olimme huolissamme, kun Janne ilmestyi. Mietimme onko se normaalia ja ymmärtääkö tyttö, ettei Jannea oikeasti ole olemassakaan. Ettei hän voi kertoa Jannen syöneen kaikkia pipareita salaa, jos hän itse oli niin tehnyt. Jannen äiti tekee herkkua, joka on valmistettu manteleista joiden päällä on ripuliinia. Itsestäni kyseinen herkku kuulostaa kyllä aika kyseenalaiselta. Mutta mitäpä sitä väittämään vastaan, kun en ole maistanutkaan. Samainen tyttö myös tutkii asioita ja saa päähänsä kokeilla mitä erikoisempia asioita. Kerran hän sai sateenvarjon jumiin kurkkuunsa. Tosinaan hän on jäänyt jalastaan tai kädestään kiinni patteriin tai johonkin muuhun yhtä mahdottomaan ja ahtaaseen koloon tahi välikköön. Erään kerran hän oli saanut päänsä ujutettua sängyn lautojen väliin, mutta ei enään pois sieltä.

Hänen kanssaan elämä on siis yhtä etsimistä ja ihmettelemistä. Se on täynnä mörköjä, enkeleitä ja hirviöitä. Näkymättömiä ystäviä, joille täytyy tarjota pullaa ja mehua. Seikkailuja, joiden nimi on elämä ja joissa vain mielikuvitus on rajana. Silti, tyttöni sai minut nauramaan hämmästyksestä, kun kielsin häntä katkaisemasta puun oksaa. Selitin, että puuhun sattuu ja se alkaa itkemään. "No hei äiti, ei puulla ole silmiä, joten ei se voi itkeä! Etkö sä muka tiennyt?"

Tänään olen kuitenkin päässyt katselemaan maailmaa viisivuotiaan silmin, enkä voi käsittää miten eilen olin valmis pakenemaan näin rikasta ja mielenkiintoista maailmaa tylsään työhön. Mistäpä saisin enemmän ideoita ja uusia näkökulmia asioihin, kuin lapsiltani?

Olen päättänyt tehdä kaiken päinvastoin. Mitään en inhoa niin paljon, kuin kirjaa, jonka saadessa käsiini, tiedän miten se loppuu. Se vie löytämisen ilon, hyvältäkin kirjalta.

Rasittavaa on myös se, että silloin kun tekisi mieli kirjoittaa saattaa sitä olla niin väsynyt, että ei yksinkertaisesti jaksa. Pää helisee vaan tyhjää, mutta jokin ääni sisällä yrittää potkia projektissa eteenpäin, eikä usko, että ei onnistu. Kärsivällisyys on todellakin koetuksella siinävaiheessa, kun viikkoon ei ole saanut kuin muutaman hassun rivin. Työkirjaan niitä on tullut sitäkin enemmän, mutta ne ovat vaisn hahmottamaan sitä, mitä haluaa sanoa, kertomatta miten se pitäisi tehdä.

Voisin lopettaa sanoihin: Päätä särkee ja nälättää. Ehkä Kebabin jälkeen kaikki näyttää taas valoisammalta.

Siispä, minä lupaan itselleni, että en hio mitään, mikä ei lähentele valmista. Kirjoitan sen surkean tekstin, johon en ole tyytyväinen ja vasta sitten hyökkään sen kimppuun ja kirjoitan uudestaan kaiken.

Makaan sairaalaan pedillä. Kaksi kätilöä hääri jalkojeni puolella. Lapsi on tulossa ulos. He näkevät päälaen ja pyytävät ponnistamaan. Pakokauhu saa minusta otteen, en halua, se tekee kipeää. Tunnen miten lantioni antaa periksi lapsen sujahtaessa ulos sisuksistani. Polttava tuska loppuu kuin seinään. Hetken minä ihmettelen ihmislasta vierelläni, poikaa. Hän ei huuda syntymisen tuskaa vaan nukkuu levollisesti käsivarsillani, kuin olisi väsynyt matkaan kohdustani maailmaan. Koetus ei ole suinkaan viellä ohi. Olen harmistunut ja peloissani. Minun pitää synnyttää viellä yksi lapsi, joka liikahtelee laiskasti sisälläni. Synnytys supistukset ovat vain hävinneet. En tunne mitään poltetta, lihakseni eivät kouristu työntääkseen lasta ulos. Olen huolissani ja peloissani. Pelkään, ettei lapsella ole aikomustakaan tulla sisältäni ulos. Kätilöt ovat hämillään. He rauhoittelevat minua, pyytävät odottamaan, mutta päivittelevät samalla sitä, ettei minusta vuoda verta. He eivät käsitä sitä, sen ei pitäisi olla mahdollista. Nousen sängystä ylös, ajattelen, että seisoessani painovoima auttaa lasta ja ehkä supistukseni käynnistyvät uudestaan. Lapsi vedet ovat jo tulleet ja suuri mahani on kuin ilmapallo, josta ilmat ovat vähitellen tyhjentyneet. Se on kurttuinen ja nahka roikkuu epämiellyttävästi. Tunnen lapsen raajat vatsani läpi, sen miten hän liikahtalee käteni alla. Nyt kun lapsivesi ei ole vaimentamassa liikkeitä, tuntuu kuin sisälmykseni vaihtaisivat paikkaa lapsen liikkeiden mukaan. Tunne saa oksennuksen nousemaan kurkkuun ja minut haluamaan lapsen palavasti ulos. Olen varma, että lapsi kuolee, jos en saa häntä ulos nopeasti. Anelen kätilöitä tekemään jotain, jotain jolla synnytyksen saisi taas käyntiin. Mutta he haluavat vain odottaa. Kävelen levotonta ympyrää huoneessa ja rukoilen kroppaani toimimaan yhteistyössä kanssani, mutta supistuksia ei kuulu. Minulle iskee vessa hätä. Sanon ronskisti kätilölle, että minua paskattaa. En jaksa hiennostella tai olla korrekti. Minä en välitä vaikka järkyttäisinkin karkealla kielenkäytölläni kätilöä. Kätilö epäilee, että tunne johtuu ponnistuksen tarpeesta, minäkin epäilen, mutta en ole varma. Pyydän kätilö auttamaan minut sängylle, mutta hän ei kerkeä. Rukoilen ja anelen ja lopulta uhkaan ulostavani suoraan lattialle, mikäli hän ei suostuisi pyyntööni. Lopulta kätilö auttaa minut sängylle ja kehoittaa ponnistamaan. Ponnistan, mutta lapsen sijasta kätilö saakin vastaan kaasupilven. Häpeissäni pyytelen kätilölta anteeksi, kun hän katsoo minuun närkästyneenä. Tiedän mitä hän ajattelee, sen näkee tympääntyneestä katseesta. "Kyllä sinun jo pitäisi viidennellä kerralla tietää onko ulos tulossa lapsi vai kärsitkö kaasuvaivoista!" Mutta kätilö ei sano sitä ääneen. Minun tekisi mieli selittää ja kysyä, eikö tämä ole heille kuitenkin jokapäiväistä, normaalia, että ulos tulee muutakin kuin lapsi? Nousen häpeissäni sängystä ylös ja toivon, että nyt supistukset alkaisivat tekemään työtä ja työntämään lasta ulos. Sitten tunnen, miten pieni pää pyörii sisälläni poraten tietään ulos kohdustani, mutta liian ylhäällä. Parhadan kätilölle pnaiikissa lapsen haluavan ulos, mutta olevansa aivan väärässä paikkaa. Liian ylhäällä ja liian sivulla. Kätilö katselee hätääni tympääntyneenä, hän ei halua auttaa, olen liian vaikea synnyttäjä, synnyttäjä joka ei osaa synnyttää. Varovasti painan pinetä päätä ja yritän ohjata sen oikeaan kohtaan, peläten samalla, että vahingoitan lastani. Kätilö ei ole kuulevinaankaan avunpyyntöjäni vaan katselee vierestä kyllästyneenä. Hän antaa minun itse vaistonvaraisesti auttaa lapsen ulos, välittämättä siitä, teenkö oikein vain väärin. Ei häntä huoleta saanko lapseni elossa ulos vai en. Hänelle se on sama, kunhan hän vain pääsee minusta eroon. Lopulta tunnen miten lapsi solahtaa oikeaan kohtaan ja kerkeän huudahtaa lapsen tulovan ulos, kun pieni ihminen mätkähtää maahan, ohi kätilön ojentuneiden käsien. Pieni hento tyttö on syntynyt. Olen helpottunut, hän on elossa, vahingoittumaton.

Hassu uni, jota olen tänään tutkiskellut päätäni pudistaen ja nauraen. Tulkintani unest on ollut seuraavan lainen: Unen ensimmäinen lapsi, poika, kuvaa ensimmäistä kirjoitelmaani, joka on hyvässä vauhdissa. Pulska ja hyvin voiva. Kirjoituksen syntymään kuuluu kipuja ja ponnistelua, mutta saan sen ulos itsestäni ilman vakavimpia ongelmia. Toinen lapsi, hento tyttö, hänen ulos saamisensa on vaikeampaa. Törmään esteisiin, joiden yli tuntuu mahdottomalta mennä, mutta jotka saan selvitettyä. Tekeleeni on kuitenkin heiveröisempi, kuin isoveljensä, mutta kauniimpi myös. Ja minun itseni on ratkaistava ongelma tämän toisen syntymisen suhteen. Se saa minut raivon valtaan, kun yritän löytää ratkaisuja muilta, joilla niitä ei luonnollisestikkaan ole antaa.

Voisin ruveta unien lukijaksi, jos olisin varma, että tulkintani osuisi oikeaan. Muistuttakoon tämä uni tässä minua siitä, etä mikään ei synny kivutta ja että jokainen synnytys on erinlainen.

Yhtä hirveää on se, että kun olet päässyt kirjoittamisen pariin, paras draivi on päällä...perhe ei voikkaan elää ilman sinua. Ei, yksi tunti on liikaa silloin, kun se olisi välttämätöntä. Mies ei ymmärrä miksi en voi kirjoittaa myöhemmin, vaikka yöllä ja miten niin se inspiraatio on niin tärkeä? Eikö sitä voi vaan kytkeä napista päälle ja pois? Mies ei ymmärrä miten en voi tuosta vain sylkäistä sisuksistani kirjaa, eikä oikein tajua mitä on se luomisen tuska. En olettakkaan hänen tajuavan, en edes sitä, että kirjoittaminen on tuskaa myös siksi, kun sitä ei saa rauhassa tehdä. Erään kerran minä raivostuin, kun mies ei kauniista pyynnöistäni huolimatta voinut jättää minua hetkeksi rauhaan. Ei, hänellä ei ollut asiaa ja kyllä, hän halusi seuraa nyt juuri. Muutamia kertoja pyysin kauniisti ja selitin miksi en halua hänen häiritsevän. Jokaisena kertana hän kertoi ymmärtävänsä ja sen viidennen jälkeen minä sihisin hänelle raivoissani ja käskin pysymään POISSA. Tiedättekö, minäkään en osaa antaa miehelleni työskentely rauhaa, joten en ole sen parempi ihmisenä.

Nyt minä palaan sen piirustamisen pariin ja toivon, että san aikaiseksi jälkeä, joka tyydyttää...eihän tässä taulua kuitenkaan olla tekemässä vaan sutattua karttaa, että tiedän itsekkin, missä päin maailmaa kuljeksin.

Salaa minä kadehdin toimittajia, kirjailijoita ja näytelmien kirjoittajia, kaikkia, jotka ovat saaneet kynänsä näkyviin ja siitä viellä rahaa. Omat keskeneräiset kirjoitukseni vainoavat minua ja tuska siitä, että minusta ei kenties koskaan tule kirjailijaa. Tai vainosi, ei vainoa enään. Minä määrittelen itse kirjailijan ja se on juurikin tälläinen, yhtä onneton pöytälaatikko runoilija kuin minäkin. Joten olen omassa itsekskeisyydessäni julistanut itseni kirjailijaksi, siitäkin huolimatta, että kirjoitukseni vilisevät ala-arvoisia kirjoitusvirheitä ja ovat luultavasti moskaa muista. En edes välitä siitä, että tälläisellä menttaliteetillähän sitä voisi sitten kutsua itseään lääkäriksikin, kun on tunteen paloa kyseiseen ammattiin. Niissä on eroa, en voi tappaa ketään kirjoittamalla tai ajaa konkurssiin, korkeintaan vain tehdä perheeni hulluksi, kun olen uppoutunut omaan sisäiseen maailmaani, kuulematta ja näkemättä mitään. Asunto on täynnä villakoiria, likaisia tiskejä ja vaatteita, mutta edessäni on kasa paperia täynnä tekstiä.

Minuun on iskenyt uudenlainen inspiraatio ja kirjani, se on jo puoliksi tehty. Sanon näin, vaikka koneellani on tektiä tuskin kolmen paperin verran.

Tai en poista blogiani, mutta muutan sisällön täysin ja tästä tulee kirjoittamiseni työkirja.